Otsikko: 'Cause only You can save me
Ikäraja: PG-13 olettaisin
Kirjoittaja: Briette
Beta: uimaintiaani ensimmäiset kolme osaa, viimeisissä ei ole.
Paritus: Ryan/Brendon, slash siis
Varoitukset: Hyväksikäyttäminen, väkivalta
Lyhyt yhteenveto tarinasta: Ryan aloittaa uudessa koulussa muutettuaan äitinsä kanssa Vegasiin. Kaikki ei mene hyvin, mutta onneksi pelastava enkelikin löytyy. Ryanin näkökulmasta kerrottu.
Luvat: Juoni on oma, joten ei mielellään kopiointia, jos joku tämän johonkin tarvitsee, kysyy luvan.
Muita huomautuksia: Ensimmäinen moniosainen ficcini, enkä tosiaankaan tiedä mitä tästä tulee, yritän olla,keskeyttämättä, mutta tiedä sitten. Olen syntynyt lukijaksi, en kirjoittajaksi. Tietämättömille tiedoksi, Panic at the Disco ficci, jos ei lyhennettä (PATD) hogannut.



Prologi

"Ryan, isän oma pikku höpönassu, mitä jos vähän leikittäisiin?"
Pikku-Ryan pudisti hitusen päätään, koska muisti edelleen edellisen leikkituokion isänsä kanssa, eikä se ollut ollut hänelle mieleinen.
"Eikö Ryan?" pojan isä kysyi nyt uhkaavalla äänensävyllä, vyö kädessään heiluen.
Pojan alahuuli alkoi täristä kyynelten tehdessä tuloaan silmiin, mutta alistuneena kohtaloonsa hän nyökäytti päätään.
Pian leikin loputtua pojan isä urahteli tyytyväisenä sohvalla, samalla käskien Ryanin, isän oman kullannupun, mennä pesulle ja nukkumaan. Taas Ryan totteli, sillä kuinka monella 5-vuotiaalla lapsella olisi ollut rohkeutta uhmata omaa isäänsä?

***

Ryan tuijotti puista arkkua kirkon etuosassa. Se ei herättänyt hänessä mitään haikeita tai surullisia tunteita. Ainut mikä tunne pojan kasvoilta näkyi, oli helpotus. Hän saattoi vihdoin tuntea itsensä vapaaksi, eikä hänen tarvitsisi enää paeta omasta kodistaan isäänsä. Hän tunsi olevansa turvassa. Muistoista hän ei pääsisi koskaan eroon, mutta ajan myötä nekin haalistuisivat ja hän voisi yrittää unohtaa. Häneen ei enää tulisi sattumaan tämän asian tiimoilta ainakaan fyysisesti, henkisesti kyllä, mutta hän voinut kertoa asiasta kenellekään, ei vain kyennyt.
Ihmiset Ryanin ympäriltä nousivat seisomaan alkaen valua ulos kirkosta. Olisi aika haudata pojan isä, laskea tämä viimeiseen lepoonsa, joku saattoi ajatella. Ryan ei ollut kantamassa arkkua, sillä hän ei jaksaisi. Pojan äiti luuli tämän johtuvan isän kuolemasta, vaikka todellisuus oli kaukana siitä. Äiti loi poikaansa aina silloin tällöin sääliviä katseita, jotka menettivät merkityksensä Ryanin mielessä. Hän ei todellakaan ollut pahoillaan. Hän oli yllättynyt, että näinkin moni ihminen oli jaksanut vaivautua isänsä hautajaisiin. Se oli kuitenkin selvää, sillä isä oli aina käyttäytynyt niin kuin perhettään rakastavan miehen kuuluikin. Hänen oikea luonteensa paljastui vain vaimonsa ollessa matkoilla tai vain ulkona ystäviensä kanssa. Silloin oli pullot alkanut kilistä, vaikkei mies viinaa mielihaluihinsa aina tarvinnutkaan. Oli järkyttävää tajuta, miten isä pystyi käyttämään omaa lastaan sillä tavalla hyväkseen.


1. osa
 
Hautajaisista on kulunut aikaa jo kuukausia, enkä kertaakaan sen jälkeen ole ajatellut isääni. En ole vieläkään valmis ajattelemaan hänen tekemiään asioita. Tiedän, että minun olisi pitänyt puhua jollekin, mutta minulla ei ole ensimmäistäkään ystävää. Ei ole ollut sen jälkeen kun kuukausi sitten muutimme Vegasiin, jossa minun on määrä aloittaa koulu huomenna. Tuntuu oudolta mennä kouluun kesän jälkeen tietäen, että katsotaan oudosti. Ei, en suinkaan ole ruma tai muutenkaan vastenmielisen näköinen. Ulkonäköni varjopuoli on se, että minusta ei aina tiedä, olenko poika vai tyttö, ei edes lähietäisyydeltä. Pidän itse ulkonäöstäni ja vaikka joudunkin kuuntelemaan ihmisten ivailua, en halua vaihtaa tyyliäni nyt kun se on vihdoin muotoutunut minunlaisekseni. Toivon silti sopeutuvani nopeasti uuteen ympäristöön, haluan hävitä ihmisten sekaan, haluan olla se, johon kukaan ei kiinnitä normaalia enempää huomiota.

Seuraavana aamuna suihkun jälkeen aloin laittaa itseäni kuntoon. Aivan, minä välitän erityisen paljon ulkonäöstäni. Jaksan päivittäin pörröttää tummat hiukseni, jotka valuvat tyylikkäästi silmieni päälle. Jaksan aina meikata silmäni huolella sekä etsiä näyttäviä asukokonaisuuksia. En ole muodin perässä juoksija, olen oman tieni seuraaja.
Nytkin olen pukeutunut tiukkoihin valkoisiin farkkuihin, mustaan korkeakauluksiseen pitkähihaiseen paitaan sekä valkoiseen liiviin. Yksinkertaista mutta tyylikästä. Tiedän vaatteideni korostavan kapeaa ja siroa olemustani. En ole kovin pitkä pojaksi eikä minulla ole hartioita nimeksikään, joten joudun ostamaan suurimman osan vaatteistani naisten puolelta.
Ainut asia mistä kukaan saattaa huomata jonkin olevan pielessä on kova, kylmä katse joka suorastaan työntää ihmisiä luotani pois. En ole ikinä näyttänyt pehmeää puoltani ihmisille, sillä olen silloin liian haavoittuvainen ja avuton. En muista koskaan murtuneeni kenenkään edessä, joten odotan pelolla sitä päivää kun se joskus tapahtuu. Mietin, onnistuisiko joku vielä joskus murtamaan muurit ympäriltäni, ansaitsemaan luottamukseni.

***

Koulupäiväni ja samaten uusi lukuvuoteni alkoi luokanvalvojan tunnilla, jossa meille jaettiin lukujärjestykset ja katsottiin paikalla olijat. Kukaan ei ollut varsinaisesti kiinnittänyt minuun huomiota, vain vilkaissut ohimennen. Yhtäkkiä kuulin nimeni opettajan lausumana.
"Ryan Ross"
Heilautin kättäni paikalla olemisen merkiksi. En ollut keskittynyt ympäristööni, ja hetkeksi kaikki tuntui hiljenevän, kunnes supina taas alkoi. Minuun luotiin ihmetteleviä ja kummastuneita katseita ja olin melko varma että ne liittyivät jotenkin nimeeni ja ulkonäkööni. Annoin asian olla ja keskityin taas unelmoimaan upoten omiin ajatuksiini.
Tunnin päätyttyä laitoin lukujärjestykseni ja muut paperit valkoiseen olkalaukkuuni lähtiessäni luokasta. Oven ulkopuolella katselin hetken aikaa ympärilleni, mutta aloin sitten suunnistaa sattumanvaraisesti eteenpäin, etsiessäni äidinkielen luokkaa.

Myöhemmin iltapäivällä kävellessäni viimeiselle tunnille kävelin ison ihmisjoukon ohi, josta olin jo päivän aikana saanut käsityksen, että he olivat koulun suosituimmat oppilaat. Heidän ilmeensä olivat koko ajan koppavia ja ylimielisiä, he nauroivat jatkuvasti toisille oppilaille. Ensivaikutelma heistä ei ollut hyvä, mutten ollut muuta odottanutkaan.
 
Joku urheilijanuorukainen käveli epäilyttävä ilme kasvoillaan minua vastaan käytävässä, tönäisten minut päin seinää. Tunsin vihlovaa kipua kyljessäni valahtaessani lattialle. Haukoin hetken henkeä silmät kiinni, minua pyörrytti. Avatessani silmäni uudelleen näin käytävässä olevien odottavan reaktiotani äsken tapahtuneeseen. Tunsin oloni sen verran hyväksi, että nousin ylös lattialta ja lähdin kävelemään eteenpäin. En jaksanut välittää kiusaamisesta, se menisi varmaan ohi heidän huomattuaan, etten todella välittänyt.


2.osa
 
Koulua oli kulunut muutamia kuukausia, mutta kiusaaminen ei ollut loppunut. Huomasin joka aamu kehossani useita mustelmia, jotka eivät edes kerenneet parantua ennen kuin minut hakattiin uudelleen. Muutamaan otteeseen olin yrittänyt uhmata kohtaloani tulla hakatuksi, mutta mitä enemmän pistin vastaan, sitä väkivaltaisempia heistä tuli. Ihmettelin usein iltaisin miksi he jatkoivat sitä.
Minusta tuntui pahalta, mutten kertaakaan ruvennut itkemään. Olin onnistunut luomaan tarpeeksi kestävän suojan itselleni. Tästä ei tosin ollut apua ystävien hankkimisessa, mutta ei sillä ollut enää väliä, sillä kukaan ei uskaltanut sanoa minulle mitään ystävällistä pelätessään suosittujen kostoa, jos puhuisikin minulle.
 
Istuessani aamulla käytävässä odottaen musiikin tunnin alkua, kuulin kuinka raskaat askeleet pysähtyivät eteeni. Nostin katseeni kengistäni vain huomatakseni, että edessäni seisoi yksi tuttu kiusaajani. En tiedä hänestä oikeastaan mitään muuta, kuin että hän pelaa koulun edustusjoukkueessa jalkapalloa ja että hänen nimensä on Mark. Hän on minua huomattavasti isompikokoisempi, mutta niinhän ne kaikki yleensä ovat.

Tunsin kuinka minut nostettiin ylös penkiltä ja retuutettiin johonkin päin koulua. Uskoisin paikan olevan se sama, mistä niin usein löysin itseni. En jaksanut huutaa apua enkä yrittää päästä otteesta irti. Kuulin takanani astelevan useita muita poikia.

Minut paiskattiin vasten lattiaa. Älähdin kivusta tuntiessani arkojen mustelmieni ärtyvän taas. Joka puolelta alkoi sadella iskuja päälleni. Potku kylkeen, potku mahaan, lyönti poskeen, toinen, kolmas, uusi isku päähän niin, että menetin tajuntani. Viimeinen asia jota ajattelin oli toive, että joku löytäisi minut pian ja auttaisi. Poskelleni vierähti vain yksi vaivainen kyynel.

***

Heräsin käytävän lattialta, kaikkialla oli hiljaista. Yritin avata silmiäni, mutten saanut kuin toisen silmän auki, toinen oli muurautunut umpeen. Katsellessani käytävää huomasin sen todellakin olevan se, jossa liikkui oppilaita vain viimeisten liikuntatuntien jälkeen. Toivoin olevan jo iltapäivä, sillä en millään saisi itse liikutettuani itseäni ulos tästä rakennuksesta. Mikään ruumiini osa ei tuntunut tottelevan ja kipu oli sietämätön. Se velloi joka ikisessä raajassa, ikään kuin aikoisi tuhota minut vain olemalla. En ollut koskaan ennen kokenut mitään vastaa. Aloin vavahdella kivun kasvaessa. Muurini kaatuivat omasta toimestani, makasin hiljaisessa käytävässä itkien. Itkien elämääni, itkien menneisyyttäni, tulevaisuuttani. Nyyhkytykseni kaikui käytävällä kuulostaen monin kerroin kovemmalta. Kyyneleet vierivät poskilleni, enkä osannut tai pystynyt enää estämään itseäni.

Oppilaiden alkaessa valua käytävälle kuulin ensin rattoisaa rupattelua, mutta yhtäkkiä kaikki taas hiljeni ympärilläni. Sitten äänet palasivat monta kertaa kovempina tyttöjen kiljuessa kauhuissaan poikien vain tuijottaessa. Vihdoin kuulin askeleleiden lähestyvän minua. Avasin toisen silmäni, mutten nähnyt mitään tarkasti kyynelten sumennettua näköäni.
 
Minut kaapattiin ylös lattialta jonkun syliin. En voinut uskoa, että joku oli tullut auttamaan, mutta olin kiitollinen. Lojuin siinä, pääni haudattuna toisen rintaa vasten, kyynelten kastellessa hänen paitaansa.
Kuulin hiljaista jutustelua ympärilläni.
"Mitä me tehdään nyt?"
"Niin, oliko sun pakko sotkeentua tohon, mikset vaan jättänyt tota sinne missä se olikin?"
Niin vihaisia ääniä, niin ilkeitä, enkä tunnistanut niistä yhtäkään.
"Luuletteks te, että tää olis päässy ite ylös siitä lattialta?"
Nyt ääni oli pehmeämpi ja miellyttävämpi sekä kuului aivan yläpuoleltani.
"No ei varmaan, mut mitä väliä?"
Se oli taas ilkeä ääni, en pitänyt siitä yhtään.
"Brendon, mä lähen, tee mitä teet!"
Sinne meni se ihminen, en ollut yllättynyt. Mutta yllätyin, kun kuulin sen toisen ilkeän äänen vasemmalta puoleltani. Luulin että ne olisivat molemmat menneet.
"Mä jään sun kanssa, viedään tää poika nyt vaan terveydenhoitajan luo."
Ilkeämmästä äänestä oli tullut mukavampi.
"Kiitos, Jon", Brendoniksi kutsuttu poika vastasi.

He olivat lopun ajan hiljaa, mutta tullessamme ilmeisesti terveydenhoitajan luo, he puhuivat taas.
"Kuule, mun pitää mennä, nähdään huomenna!" Joniksi kutsuttu huikkasi jostain kauempaa. En kuullut vastausta, mutta sen sijaan kuulin oveen koputuksen sekä oven narahduksen.

Terveydenhoitajan huoneessa minut laskettiin makaamaan jonkinlaiselle tasolle, ilmeisesti tutkittavaksi. Raotin taas toista silmääni, nähdäkseni sopivasti kuinka se tumma poika, Brendon, istui tuolille odottamaan.
"Voinko mä saada vettä ja särkylääkettä?" kysyin melko voimattomasti, miltei kuiskaten.
"Tottakai, tietysti, sitten tutkitaan sinut", terveydenhoitajan vastaus kuului.
Oli nöyryyttävää tulla juotetuksi tässä iässä, mutten pystynyt liikuttamaan käsiäni. Toivoin vain lääkkeen vaikuttavan nopeasti.
"Noniin, katsotaampa", kuulin terveydenhoitajan sanovan, "joudun ottamaan sinulta paidan pois, tai ainakin avata napit."
Olin hiljaa ja tunsin nappien aukeavan. Olin laittanut kauluspaidan aamulla. Paidan auetessa kuulin henkäyksiä, voivottelua ja jotain muuta höpinää siitä, kuinka minä olin kuulemma kokonaan mustelmien peitossa. Lopulta, kun minut oli tutkittu kokonaan aina vyötäröstä ylöspäin, sain luvan lähteä kotiin sekä tiedon siitä, että nämä parantuisivat vain ajan kanssa. Minun tulisi kuulemma levätä ainakin muutama päivä kotona, josta olin vain tyytyväinen.
 
Tuli aika lähteä kotiin, mutta kun en tehnyt elettäkään noustakseni, hoitaja puhui taas.
"Jospa sinä, herra?"
"Urie."
"Jospa sinä herra Urie voisit viedä hänet turvallisesti kotiin?"
En kuullut vastausta, mutta sen sijaan tunsin, kuinka nousin taas ilmaan. Oli säälittävää, kuinka en pystynyt itse kävelemään, en kuulemma saisi kahteen päivään edes tehdä muuta kuin levätä makuultaan.
Olimme varmasti jo ulkona, kun Brendon taas puhui.

"Pystytkö sä istumaan, mun autossa ei oo takapenkkiä?"
"Pystyn mä varmaan."
Sitten oli taas hiljaista. Minut istutettiin penkille ja se vihloi joka paikkaa ikävästi. En voinut estää itseäni äännähtämästä kivuliaasti.
 
Pääsimme ajamaan kotiini kerrottuani nopeasti lyhyet ajo-ohjeet. Tiesin, ettei äitini ollut kotona, joten mennessämme sisään jouduin etsimään avaimen laukustani. Ilmeisesti tämä Brendon oli päättänyt katsoa, että todella pääsisin turvallisesti kotiin, koska hän seurasi sisälle taloon kuin uskollinen vahtikoira. Katsoin häntä kulmat kurtussa, kysyvä ilme kasvoillani. Minulla ei ollut aavistustakaan koska hän aikoi jättää minut yksin.
"Mitä?"
Olen niin otettu kun minulle puhutaan kohteliaasti, ajattelin sarkastisesti.
"Ajattelin vaan että koska sä aiot lähteä, vai oliko sulla vielä jotain asiaakin?"
Aloin todellakin hermostua hänen katseensa olla, mutten kehdannut pyytää häntä vain häipymään. Ilman tätä Brendonia olisin todennäköisesti edelleen lojumassa lattialla odottaen, että koulun käytävät tarkistettaisiin, jonka jälkeen ovet lukittaisiin. Hän vain kohautti harteitaan, todellakin, hänellä oli hartiat. Ei mitenkään kovin leveät, mutta olipa kuitenkin. Nyt kun istuin keittiössämme juomassa mehua, tulin katsoneeksi poikaa tarkemmin. Niin tarkasti kuin yhdellä silmällä vain on mahdollista nähdä.
 
Brendonilla oli tummat hiukset, jotka oli leikattu huolimattomasti, mutta silti tyylikkäästi. Hänellä oli ruskeat silmät, vähän tumman suklaan väriset, joiden yläpuolella oli selvästi hyvin ilmeikkäät kulmakarvat. Hän oli kevyesti päivettynyt, oikeastaan hän oli syötävän suloisen näköinen, joskaan vaatteet eivät ihan olleet makuuni. Tosin en olisi voinut kuvitella hänelle mitään muun tyylisiä vaatteita, kuin nuo vähän löysät ja rennon näköiset mustat farkut sekä punaisen hupparin, jonka alla oli jonkin bändin T-paita, ainakin kuvittelin sen huutavan jotakin nimeä mistä en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Olen hyvä olettamaan asioita tietämättä niistä mitään.
 
Hätkähdin pienesti muistaessani taas palata oikeaan maailmaan. Brendon oli kai huomannut minun tutkivani katseellani häntä, sillä hänellä oli kovin huvittunut ilme kasvoillaan. Tunsin punan nousevan poskilleni, mutten antanut sen häiritä itseäni, vaan nousin pöydästä lahtien ontuen ja hyvin hitaasti raahautumaan kohti yläkertaa.

Seistessäni rappusten alapuolella, tulin ajatelleeksi, etten ehkä pääsisi kulkemaan rappuja kovin vaivattomasti. Epävarmana nousin ensimmäiselle askelmalle. Samassa toivoin, että portaat olisivat olleet edes vähän loivemmat. Seisoin pakoillani yrittäessäni keksiä suunnitelmaa portaiden kapuamiseen.
"Kenties apua vailla?" kuulin takaani sanottavan.
"Jos vaan viitsit, niin se varmaan nopeuttais mun matkaa ylös", mutisin jokseenkin kuuluvasti.
"Ainahan sitä neitoa pitää hädässä auttaa."
Mulkaisin taakseni äkäisenä, vain kohdatakseni nauravat kasvot. Annoin ilmeeni muuttua taas ystävällisemmäksi. Sitten tunsinkin jo heilahtavani Brendonin syliin. Niin oudolta kuin tämä tuntuikin, en oikeastaan halunnut hänen päästävän irti, en silloinkaan kun tulimme yläkertaan. Voi ei, mitä mä ajattelen, en mä tykkää Brendonin kosketuksesta, sätin itseäni hiljaa mielessäni. Tai ehkä mä tykkään, sillä kyllähän mä tiedän tuntevani vetoa enemmän poikia kuin tyttöjä kohtaan.
Karistin kuitenkin ajatukseni mielessäni laskeutuessani maahan.
 
"Kiitos kaikesta avusta Brendon, mutta nyt mä taidan mennä lepäämään."
Sanojeni vakuudeksi väläytin vielä niin leveän hymyn kuin vain mustelmiltani pystyin.
"Joo, ei se mitään, mä tästä lähden sitten. Moi."
Brendon kääntyi lähteäkseen alas, mutta astuessaan ensimmäiselle portaalle, hän kääntyikin uudestaan katsomaan minuun.
"Kuule, jos mä tuon sulle huomenna läksyt?"
Menin hetkeksi sekaisin ajatuksissani. Tajuttuani kysymyksen nyökkäsin pienesti päätä hyväksyen hänen ehdotuksen. Kerkeämättä sanoa hänelle enää mitään, hän oli hävinnyt alakertaan, joten tunsin voivani vajota ajatuksiini.

Vaihtaessani vaatteita huoneessani hymyilin typerästi. Ehkä se johtui siitä, että joku puhui minulle vihdoin. Saatoin tuntea itseni hetkellisesti onnelliseksi, vaikka tunsinkin saman ahdistuksen sisälläni. Sen saman, mitä olin tuntenut jo vuosia.


3. osa

Seuraavana päivänä heräsin ovikellon soittoon. Ilokseni huomasin, että liikkuminen ei tehnyt enää läheskään niin kipeää. Nousin ylös vuoteestani ja lähdin raahautumaan hitaasti alas.

Ovella seisoin Brendon. Hetken ihmettelin, mitä hän ovellamme teki, mutta hetken kuluttua muistin hänen luvanneensa tuoda läksyt tänään. Jostain syystä innostukseni hieman laski. En todellakaan tiennyt miksi muuten hän olisi voinut tulla kotiimme.
"Moi, anteeks kun kesti niin kauan tulla avaamaan ovi", olin niin lahjakas puhumaan ihmisille.
"Joo moi ja ei se mitään, kyl mä ymmärrän, että vähän kesti", hän sanoi astuessaan hymyillen, joskin melko varautuneesti, sisään.

"Kuule, mä taidan mennä suihkuun nyt, en kerennyt aikasemmin, kun heräsin vasta kun tulit, toivottavast ei haittaa?"
"Ei tietenkään, mä voin vaikka oottaa sun huoneessas sen aikaa."
Tuntui mukavalta kun joku todella tahtoi odottaa minua, että voisi kertoa asiansa. Sitä oli tapahtunut viimeksi puoli vuotta sitten, jos silloinkaan.

Suihkussa annoin ajatusteni harhailla niin koulusta aina Brendoniin, kuin Brendonista aina isään. Oikeastaan, en ikinä ajatellut äitiä. Kun joku kysyi vanhemmistani, kaikki oli vain pelkkää isää. En oikeastaan keksinyt mitään selitystä sille, sillä ihan todella inhosin isääni. Muistin, kuinka äiti oli yrittänyt saada minua jollekin psykologille muutama kuukausi sitten, huomattuaan minun olleen maassa jo pitkään.

Aluksi hän oli yrittänyt udella syitäkin, mutta kun niitä ei ollut tullut, hän oli halunnut minun alkavan käydä psykologilla. Olin kieltäytynyt kohteliaasti, vedoten siihen, että tarvitsisin vain jonkun ystävän, jonka kannassa jutella ja johon voisin todella luottaa. Äiti hyväksyi sen, mutta myöhemmin kyseli ystävieni perään, jolloin oli vain väittänyt minulla olevan kavereita koulussa. Silkkaa valetta osaltani.

Etsin nopeasti kuivumassa olleiden vaatteiden seasta itselleni joitakin sopivan rentoja housuja. Ne eivät ikimaailmassa olisi tyyliäni, mutta jotka eivät kiristäisi liikaa mustelmien kohdilta. Paitoja ei ollut kuivumassa, joten suunnistin paidattomana omaan huoneeseeni. Yritin peitellä itseäni pyyhkeellä, joka roikkui hartioillani. En pahemmin välittänyt näyttäytyä puolipukeissa miltei tuntemattoman ihmisen edessä. Minusta tuntui silloin siltä kuin minua tuijotettaisiin arvioitavasti ja se sai kylmät väreet kulkemaan selässäni sekä pahan olon vellomaan sisälläni.

Huoneeseeni astuttuani kävelin mahdollisimman nopeasti vaatekaapilleni, josta sain oven käännettyä peittämään minua. Kerrankin olin tyytyväinen kaapin paikasta, jos niin saattoi sanoa. Löysin epämääräisen virttyneen T-paidan, joka sai kelvata täksi päiväksi. Sulkiessani oven ja katsoessani peiliin tunsin irvistäväni itselleni, näytin typerältä. Koetin vielä kuivata hiuksia peilin edessä pörröisemmiksi, jotakuinkin siinä onnistuen. Meikata en jaksanut, menisin kuitenkin vain nukkumaan Brendonin lähdettyä.

"Kuule, ihan sama miltä näytät, etkä edes näytä kovin pahalta, kun annan sulle kuitenkin vaan läksyt, enkä edes viivy kauaa."
Jonkinmoinen ilahtuneisuus ja pettymys sekoittuivat mielessäni.
"Ellet sitten halua että jään seuraksi?"
Kohautin vain olkapäitäni epävarmasti, jonka jälkeen kävelin hänen luokseen istuen häntä vastapäätä sängylleni.

"Kirjotin nää läksyt tähän paperille", hän sanoi osoittaen pöydällä lojuvaa paperia, "Niin kato siitä sitten."
Nyökkäsin osoittaakseni kuuntelevani. Hän ei kuitenkaan jatkanut puhetta, kunhan istui sänkyni jalkopäässä katsellen minua, kasvojani. Kohotin toista kulmakarvaani kysyvään ilmeeseen, vain saadakseni vastaukseksi olkien kohautuksen.

"Kuule, jos sulla ei oo kiire mihinkään, niin huvittaisko sua jäädä mun seuraksi ainakin siiheksi, että mun äiti tulee töistä?" kysyin ja ihmettelin omaa rohkeuttani. Yleensä minä kammoksuin tutustua uusiin ihmisiin.
"Joo, ei mulla mikään kiire ole, voin mä jäädä", Brendon sanoi pieni hymynkare huulillaan. Oikeastaan todella kauniilla huulilla, ehkä täydellisimmillä koskaan näkemilläni. Ajatusteni myötä tunsin punan kohoavan poskilleni. Minulle vain hymyiltiin huvittuneesti.

"Kun sä et saa tehdä oikeestaan mitään ja sun pitäis nytkin vaan huilata tässä sängylläs", hän sanoi samalla nousten seisomaan ja istahtaen sitten kirjoituspöytäni ääreen, "Niin musta olis kiva tutustua suhun paremmin."
"Mmmmm"
Veikkaisin sen olevan viisain vastaukseni ikinä.
"No mitä sä haluut tietää?"
Tuntui kuin olisin taas saanut jotain järkevää ajateltua.
"No vaikka, montako ystävää sulla on?"
Siinä vasta kysymys. Miten voisin sanoa, ettei minulla ole ainoatakaan ystävää? Joko Brendon kysyi tuota vitsillä, tai sitten poika on tarkkanäköinen ihminen. Kukaan ei voi kiinnittää minuun niin paljoa huomiota, että huomaisi seikan, ettei minulla ole todellakaan ystäviä.
"Ei yhtään."
Mitä sitä kiertelemään? Kyllä hän sen tiesi jo muutenkin.
"No sitten sun täytyy olla läheinen vanhempiesi kanssa?"
Väärin. Mitenköhän tämän selittäisin. Rääkkäsin aivojani hetken ennen kuin vastasin.
"En mä ole. Isä kuoli ja äiti on töissä melkeen aina."
Lyhyesti ja ytimekkäästi siis.
"Sori, mä en tienyt, oon pahoillani isäs puolesta."
"Älä ole, en mäkään ole, hyvä vaan kun se on poissa."
Sain osakseni taas jo tutuksi tulleen kysyvän katseen, mutten aikonut selittää.
"Se on parempi näin, mut mä en jaksa selittää oikeestaan, tai mä en pysty."
Musta tuntui, että jos joutuisin puhumaan vielä vähänkin enemmän aiheesta, en saisi enää henkeä. Minua pisti inhottavasti rintaan, suunnilleen sydämen paikkeille. Tuntui, että tein väärin jättäessäni kertomatta, mutta en luottanut vielä tarpeeksi. En edes muista miltä luottaminen tuntuu.

Juttelimme vielä hetken muita asioita, tai lähinnä Brendon kyseli minulta ja minä vastailin. Huomasin, että hänelle oli helppo puhua, ja jos en osannut selittää jotain, hän kyseli asiasta, ei urkkien, vaan enemmänkin johdatellen. Tulin itsekin kysyneeksi jotain ja kun hän viimein lähti kotiin, minulla oli hänen puhelinnumeronsa ja osoitteensa lisäksi myös hyvä olo. Voisin ainakin sanoa äidille saaneeni vihdoin puhuttua ystävän kanssa, kaipa hän olisi tyytyväisempi nyt.


4.    osa

Viikot kuluivat hujahdellen eteenpäin. Koulussa minua ei kiusattu enää niin paljoa, veikkaisin sen johtuvan siitä, että viime kerralla olin tullut hakatuksi niin huonoon kuntoon. Olin myös joutunut käydä selvittämässä asiaa kuraattorin, rehtorin ja äitini kanssa. Äitini oli ollut kovin järkyttynyt kuullessaan pahoinpitelyistä, josta oli seurannut, että hän oli lopettanut työmatkoilla käymisen. Nykyään me katsoimme elokuvia ja vietimme aikaa keskenämme, vaikka se tuntukin minusta kovin luonnottomalta. Ajattelin äidin innostuksen hiipuvan pikku hiljaa, hänen unohtaessa minut hautautuessaan töihinsä.

Brendon oli nykyään kanssani miltei päivittäin, varsinkin viikonloppuisin vietimme aikaa keskenämme. Emme koskaan käyneet missään, yleensä istuimme huoneessani, lähinnä kuuntelemassa musiikkia ja keskustelemassa asioista. Hänestä huomasi, että hän yritti edelleen onkia syitä kummallisiin masennustiloihin, joihin vaivuin aina silloin tällöin, jos puhuimme perheistämme. En todellakaan ollut valmis kertomaan, en tiedä tulisinko koskaan olemaankaan.
Minulle oli selvinnyt, että Brendon ei suinkaan ollut perheensä ainoa lapsi, vaan hänellä oli muutama sisarus. Hän oli minua vuoden nuorempi, mutta meillä oli silti joitain yhteisiä tunteja koulussa. Olimme onneksi jo sillä koulutasolla, missä ei ollut enää varsinaisia luokkia, sillä suunnittelimme lukujärjestyksemme itse. Meillä olisi varmasti ollut enemmänkin yhteisiä tunteja, jos Brendonilla ei olisi ollut liikuntaa niin paljoa. Jostain syystä hänellä oli halu harrastaa kaiken näköistä liikunnallista toimintaa.

***

Talven lähestyessä äitini alkoi unohdella typeriä perheen keskeisiä hetkiä, joten sain taas enemmän aikaa olla yksin. Etsin vanhan kitarani käsiini monina niinä hetkinä jolloin jäin yksin. En kestänyt hiljaisuutta, mutten tahtonut kuunnella valmistakaan musiikkia. Ollessani yksin, vajosin omituisiin mielentiloihin, joista minut täytyi miltei repiä ylös. Muutaman kerran Brendon oli soittanut minulle kesken vajoamiseni, toisinaan taas nukahdin, joskus saatoin tuhota kaiken käsiini osuvan. Huomasin, etten enää pystynyt kontrolloimaan tekemisiäni. Tästä kaikesta seurasi ahdistusta.

Ahdistuksen lisäksi minulle oli ilmestynyt myös toinen tunne. Ehkä tuntemus. Sitä en tuntenut jatuvasti, ainoastaan Brendonin ollessa lähellä. Silloin vatsassani muljahteli ja perhoset lepattivat, käteni tärisivät ja hikoilivat, toisinaan jopa punastuin, mikä ei ollut lainkaan tapaistani. En osannut määritellä tunnetta varmasti, se oli täysin vieras itselleni. Olin kuitenkin lukenut niin paljon kirjoja, että oletin tämän johtuvan ihastumisesta.  Aioin pitää huolen, ettei kukaan saisi asiaa tietoonsa, en todellakaan tahtonut kenkään tietävän mitään, en kenenkään.

***

Onnistuin viikon vältellä keskusteluja Brendonin kanssa, olin päättänyt visusti viilentää välejämme, vaikka kärsisin itse siitä. Olisin pelastanut itseni nolaantumiselta sekä Brendonin kiusallisilta tilanteilta, kuka nyt haluaisi kuulla minun pitävän itsestään? Olin kuitenkin edelleen se tyttömäinen ja kummallinen poika.

Brendon piti kuitenkin huolen, etten onnistunut minkään tekosyyn nojalla olemaan tapaamatta häntä. Jollain tapaa pidin tästä, mutta se aiheutti noloja mielikuvia itselleni. Oikeastaan, kyseessä oli tilanteita, jossa nolasin itseni, niitä oli kasapäin. En ymmärtänyt, miten kestäisin enää hetkeäkään typerää mielikuvitustani. Ainahan oli se pienen pieni mahdollisuus, että Brendonkin olisi ollut poikiin päin.
Hän kuitenkin kyllästyi epämääräiseen olotilaani ja puhumattomuuteeni, sillä Brendon kutsui itse itsensä kylään kotiini lauantai-iltana. Hän pelmahti huoneeseeni ilman minkään luokan varoitusta. Istuin mukavasti sängylläni kitaraani soitellen, mutta hänen ilmeestään näki, että hän tahtoi vastauksia. Vastauksia mihin, sitä en tiennyt.

"Nyt sä Ryan kerrot, mikä sua vaivaa. Sä et ole mitään puhunut koko viikkoon!"
Pidän itsekin tämän tyylisistä tervehdyksistä.
"Miten niin, ei mulla varsinaisesti mikään ole."
Valehtelija.
"Aivan varmaan, uskon ton heti kun sä meet naimisiin Markin kanssa."
Sain osakseni vain ivallisia katseita. Poissa oli se tavallinen leikkimielisyys hänen kasvoiltaan. Tuhahdin.
"Ihan totta Ryan, sanon tän vaan kerran, mä en lähde ennen kuin sä kerrot mikä sua vaivaa, en lähde ennen kuin sä vastaat." Brendon lausui sanat mulkoillen minua ärtyneesti.
Alistuneesti huokaisten työnsin kitarani syrjään sänkyni alle. Aloin miettimään nopeaa ja helppoa selitystä, sillä minulla ei ollut aikomustakaan kertoa totuutta, ainakaan kokonaan. Totuuden kertominen aiheutti minulle vain pistävän kivun rintaan sekä hengitys vaikeuksia. Mietin, miten saisin ilmaistua asiani satuttamatta kumpaakaan, vaikken tosissani uskonut sen olevan edes mahdollista.
Brendon oli astellut jo tutuksi tulleelle tuolille istumaan. Tuolin ollessa korkeampi kuin sänkyni, sieltä katseleva näytti helposti alistavalta. En nauttinut yhtään alistetun asemastani ja Brendon tiesi sen.

Ikuisuuksilta tuntuvan ajan kuluttua avasin suuni selitykseen.
"Mua ahdistaa, pelottaa ja musta tuntuu kummalta, koska kaiken tämän keskellä tunnen kaiken silti olevan hyvin. Ainakin uskoisin näin. Ja silti mä taidan olla hivenen pettynyt?"
En pitänyt siitä, että jouduin kertomaan asioistani muille ihmisille.
Pistävä katse porautui silmiini, kuin katsoakseen olinko edes puhunut totta. Pään pudistuksesta päätellen joutuisin selittämään jotain muutakin.
"Tossa ei ollu koko totuus, vai mitä?" hän kysyi huuliaan mutristellen samalla kun kulmakarvat muodostivat kysyvän ilmeen.
Ei niin, enhän mä ikinä kertonut miten asiat oli. Pudistin vain päätäni, miltei huomaamattomasti, vastaukseksi.
"Kyllä sä muhun voit luottaa, kerro mulle. Mä tahdon tietää, jotta mä voin auttaa sua."

Katsoin toista hämmentyneenä. Brendon oli kuulostanut aidosti kiinnostuneelta, samalla silti surulliselta. En enää osannut tulkita ihmisiä kovin hyvin. Olin hukannut sen taidoin matkalla lattialta aina uudelleen ylös potkittavaksi ja hakattavaksi. Olin unohtanut, miten olin aiemmin tulkinnut ihmisten ilmeitä ja äänensävyjä. Olin osunut poikkeuksetta oikeaan ja nyt en enää edes osannut sanoa, kuulostiko hän pettyneeltä, surulliselta vai miltä ihmeeltä. Olinko saattanut kadottaa osan itsestäni tässä typerässä kaupungissa? Ehkä se osa oli muodostunut yksinäisyydessäni, ehkä yksinäisyyteni oli ruokkinut sitä. Ja nyt kun en enää ollut yksin, en ainakaan suurissa määrin, se osa minua oli kuollut. Vähintään hukassa.

"Mä en osaa", sain kuiskattua, "Mä en osaa luottaa, koska luottamus yleensä johtaa jonkin laisen siteen muodostumiseen ihmisten välillä ja siteet luovat läheisyyttä."
Omissa korvissanikin lauseeni kuulosti typerältä, mutta jollain tapaa se oli totta. Kokonaan totta.
"Onko siinä sitten jotain vikaa?"
Brendon oli kiskonut itselleen jostain hyvin rauhallisen puhetavan.
"Ei yleensä. Mä vaan en osaa pitää läheisyydestä, mä en kykene luottamaan. Läheiset ihmiset yleensä vaan satuttaa. Ei se oo sun vika, ei se oo. Se on jonkun muun vika, mä en osaa"
Vastaukseni olivat pelkkiä irtonaisia ajatuksia. Miten niitä muka pystyisi ymmärtämään? Viha ja inho kumpisi sisältäni tempoessani nallea miten tahdoin. Nalle lensi kaaressa vastapäistä seinää päin, samalla minun noustessa seisomaan. Paiskoin tavaroita jotka käsiini osuivat. En saanut itseeni enää kontrollia, en pystynyt estämään itseäni. Olin suistunut taas kohtauksen valtaan.

"Ryan! Ryan lopeta!"
Ääni iski tajuntaani voimalla, mutta se kuulosti kaukaiselta. Tottelin silti käskyä. En enää heitellyt mitään tai hajottanut. Kunhan seisoin keskellä sekasortoista huonettani.
"Mä sekoan, sekoan, sekoan!"
Kuulin omaa säälittävää itkuista ääntäni jostain. Itkin ja tärisin siinä, keskellä lattiaa. En ollut taaskaan onnistunut pitämään itseäni kasassa. Ehkä olisi vaan pitänyt suunnistaa suoraan hoitoon suljetulle osastolle, siltä minusta tuntui.
Minun olisi tehnyt mieli nousta varpailleni ja painaa kasvoni vasten hänen kaulaansa, mutten voinut tai kehdannut. Tyydyin olkapäähän. Olihan sekin jotain, mitä vasten itkeä.
"Et sä sekoa, Ryan pieni, et sä sekoa"
En tiennyt sanoiko hän sanat enemmän itselleen vai minulle, en välittänyt kysyäkään. Ääni oli silti rauhallista kuiskutusta suoraan korvaani.

Minun olisi selvästi aika paljastaa jotain menneisyydestäni. Brendon oli oikeutettu kuulemaan edes muutamia totuuksia, en ehkä pystyisi kertomaan kaikkea, mutta voisin ainakin yrittää. Se olisi oikein.

5.    osa

Kaivauduin kerälle sängylleni, käänsin kasvoni seinään päin. Tunsin kuinka sänky nytkähti toisessa päässä, Brendon oli mitä luultavimmin istunut jalkapäätyyn. Mitään ajattelematta aloin vuodattaa elämän tarinaani, ehkä sensuroin sitä, en tiedostanut varsinaisesti mitään sanomaani. Ääneni oli tunteeton, vailla yhden ensimmäistäkään sävyä. Kuulostin enemmän koneelta kuin itseltäni. Ääneni oli kirkas ja selvä. Sanoja syöksyi suustani ulos jatkuvalla syötöllä. Olin kuin sana-automaatti.

Palasia lapsuudestani, palasia menetetyistä ystävistä, palasia sukulaisista, palasia kesäleireistä, palasia lomamatkoista, pelkkiä rikkoutuneita ja menetettyjä palasia. Osan toivoin toki tulevan takaisin, osan loppumisesta olin enemmän kuin onnellinen. Olin täysin ulalla ajan kulumisesta, selitysteni järkevyydestä. En suoranaisesti kiinnittänyt mihinkään huomiota. Kunnes lipsautin huulieni välistä sen merkittävimmän asia.
"Ja sitten olen tietystä sinä, Brendon."

"Mitä musta?" hän kysyi uteliaasti.
Olet ehkä liian utelias, Brendon, vaikka voin myöntää, että samassa tilanteessa itsekin utelisin.
Yritin selittää, yritin kierrellä, keksiä tekosyitä, en vain onnistunut kuulostamaan kertaakaan kovin uskottavalta. Yritin jopa vaihtaa aihetta, mutta vastaus oli aina sama: "Mitä musta, mitä mä olen tehnyt, sano suoraan."
Enkä mitenkään voisi paeta tilannetta, en ainakaan ikuisuuksia.
"En mä koskaan kuvitellut minhään olevan näin vaikeeta. Mä katsos kai tykkään susta, Brendon"
Hyvä jos mutinastani sai selvää. Mutinaani seurasi hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
"Mutta niin mäkin pidän susta."
Niin lupaavalta kuulostava vastaus, mutta nyt Brendon ei ymmärtänyt, ei todellakaan.
"Eikun mä tarkotan, että enemmän kun ystävästä pidetään"
Hienoa, tahtoisin oikein saada palkinnon tästä. Olen todellinen idiootti. Varsinkin kun ainut vastaus on "Ai." ja jota seuraa hiljaisuus, johon nukahdan.

***

En ollut mitenkään voinut nukkua kauaa, sillä Brendon istui edelleen hereillä sänkyni toisessa päädyssä. Hänen silmänsä olivat lasittuneet tuijottamaan pimenevää iltaa ikkunan takana. Hänestä näki, että hän ajatteli jotain hyvin tarkkaan. Ehkä turhankin tarkkaan.

Olin vajoamassa jo uudestaan unieni maailmaan, kun kuulin hänen puhuvan.
"Sun pitäs puhua useemmin."
Vaikka ääni oli karhea pitkään puhumattomuudesta johtuen, siitä kuulsi läpi humy. Uskaltauduin katsomaan häneen pikaisesti. Hän todella hymyili. Hänen ilmeensä kertoi, että jotain oli vielä tulossa, mutten tiennyt, oliko se hyvää vai huonoa asiaa.
"Kauanko Ryan?"
Tuo ei ollut edes oikea kysymys, sillä eihän minun pitäisi tietää mistä hän puhuu. Tähän kohtaan olisi sopinut hyvin sanoa, että mitä hän tarkoitti. En kysynyt, sillä tiesin valmiiksi.
"Alusta asti. Ihan siitä asti kun mä näin sut ekan kerran kunnolla. Tai kun sä puhuit mulle."
Kuulostin liian siirappiselta, ennen olin aina ollut se kylmä ja kova Ryan ja nyt kuulostin melkoiselta siirappi-linnan prinssiltä. Irvistelin taas mielikuvilleni itsekseni. Kuuluin vain hymähdys.
"Sä olet suloinen."
En ajattele, että hän tykkäisi minusta. Ajattelen, että nyt hän tahtoo lohduttaa, kun olen ihastunut väärää mieheen. Hän säälii minua. Ainakin ajatuksissaan, jos ei julkisesti. Kohta kuulen, että en ole hänen tyyppiään ja että lisäksi olen väärää sukupuolta edustava persoona.
Vaikka tytöltä näytänkin.

Olin taas sulkenut silmät, mutta tällä kertaa olin ojentanut jalkani suoriksi. Makasin sängylläni kasvot taas käännettyinä seinään päin. Odotin hänen lähtevän, jotta voisin rauhassa itkeä katkeran suloiset hyvästit Brendonin tähden.
"Mäkin pidän susta Ryan, enemmän kuin ystävistä pidetään."
Se oli ainoastaan kuiskaus korvaani. Olin ollut liian keskittynyt ajatuksiini, etten ollut huomannut hänen siirtyneen viereeni makaamaan. Nyt hän kietoi kätensä ympärilleni. Hymyilin, ehkä onnellisesti, ehkä rakastuneesti. Siihen oli täydellistä nukahtaa, pidellen hänen käsistään kiinni Brendonin pitäessä minusta kiinni.

***

Muutamia viikkoja, ehkä kuukausia, en ollut aivan perillä ajan kulusta, myöhemmin Brendon oli saanut minut ylipuhuttua psykiatrin puheille. Hän koki lapsuuteni liian traumaattisena, kun en pystynyt edelleenkään puhumaan siitä kenellekään. Toisinaan saatoin vierastaa hänen kosketustaa, varsinkin paljaalla iholla. Suhteemme eteni hyvin hitaasti, mutta se ei varsinaisesti tuntunut haittaavan kumpaakaan, tärkeämpää oli, että saimme olla yhdessä. 

Äitini oli ollut hyvin onnellinen kuultuaan minusta ja Brendonista. Hän ei ollut vierastanut alkuunkaan suuntautumistani, enimmäkseen hän vain kannusti ja kehotti pitämään huolta toisistamme. Sellainen äitini oli muutenkin, joten miksi hän olisi poikennut kaavoistaan. Olin kuitenkin iloinen, että hän oli niin suvaitsevainen. Onnistuimme muutenkin jo keskustelemaan enemmän, seurausta psykiatrilla käymisestä.

Minulla tuntui menevän kaikki kutakuinkin hyvin, niin hyvin kun minun taustoillani pystyi menemään. Olin jatkanut elämääni rutkasti siitä, mihin se oli vuosi sitten, ellei jopa vuosia sitten, jämähtänyt. Ja kaiken kiitoksen annoin sille Brendonille, joka nosti minut kerran ylös koulun käytävältä, kun en itse kyennyt liikkumaan. Samalle Brendonille, joka oli kanssani nyt.